Palaan pitkän tauon jälkeen aiheella jota olen miettinyt nyt eilisestä asti, eli meikin vaikutukseen. Tai miten sen nyt hienosti voisi muotoilla. Idea kuitenkin lähti Iltasanomien sivuilla olleesta uutisesta johon sai lähettää itsestään kuvan ilman meikkiä sekä meikillä ja kertoa milloin nainen on omasta mielestään kauneimmillaan. En sinne ehtinyt lähetellä kuvaani, joten kirjoitan siitä pitemmästi täällä.
Itse käytän meikkiä vaihtelevasti en ollenkaan tai hyvin paljon, lisäksi käytän satunnaisesti peruukkeja peittääkseni kaljun pääni. En kuitenkaan koe kaljuani ongelmaksi, olen jopa jollain tapaa ylpeä siitä. En koe sitä inhottavaksi että ihmiset kääntyvät katsomaan ja rohkeimmat tapaukset tulevat suoraan kysymään/ihmettelemään/kehumaan ulkonäköäni. Ihmisissä on kiva herättää erilaisia reaktioita, ylipäätään en ikimaailmassa osaisi olla osa harmaata ihmisvirtaa.
Koen hyvin vapauttavaksi sen, että voin muuttaa omaa ulkonäköäni hyvin rajustikin meikin, korujen, vaatteiden ja hiusten avulla. Ja ulkonäköni vaihteleekin fiilikseni mukaan päivittäin hyvinkin paljon ääripäästä toiseen, onnekseni kanssaihmiset ovat tottuneet siihen eivätkä suurin osa edes ihmettele sitä että näytän usein hyvin erilaiselta.
Mielestäni nainen on kauneimmillaan silloin kun hän kantaa itsensä ylpeästi. Kauniisti meikattu ja puettu nainen joka on epävarma ulkonäöstään ei ole kaunis koska epävarmuus paistaa käytöksestä hyvin kauas. Sen sijaan jopa niissä kotikollareissa ja hupparissa vastaan tuleva nainen itsevarmalla asenteella voi olla kaunis. En tiedä ymmärtääkö kukaan pointtiani, mutta mielestäni siis ihmisen oma mielentila vaikuttaa hyvin paljon siihen voiko hän muiden silmissä olla kaunis.
